Kotihommia ja kimalletta

Oon ollut kotona tekemässä rekvisiittaa lasten kuviin torstaista lähtien. Maanantaina olis ensimmäinen kuvauspäivä. Hauskoja ideoita niillä on ollut siitä mitä ne haluaa niiden kuvissa olevan. Kuvaustilanne on kuitenkin sitten ihan uusi yllätys.

Aika tuntuu menevän hurjan nopeasti. En ole suoraan sanottuna ihan varma, kuinka kauan olen ollut täällä, mutta sillä ei ole varsinaista merkitystä kun on jotain mielekästä tekemistä.

Päiväkodin opettajat ovat olleet hyvin mun juonessa mukana ja lapset varsin ihania tähän asti. Kaikki vanhemmat ovat antaneet lapsilleen luvan ja tuen osallistua projektiin, mutta mun informatiivisista sähköposteista jokunen on silti saanut hassuja väärinkäsityksiä. Yksi isä luuli, että sen pitää itse tulla ottamaan tyttärestään valokuva. Täytynee laittaa hänelle tänään sähköpostia mitä selkeimmin.

Rosan lähettämä hiusväripaketti tuli perille kotiovelle asti ja Simon oli onneksi sattumalta kotona kuittaamassa sen. Täältä ei siis mistään saa sitä värisävyä mitä käytän. Skånessa ei ole oranssitukkaisia tyttöjä eikä poikia. Ehkä juuri siitä syystä naapurin kakarat huuteli mulle pihalta, että Pippi Långstrump, Pippi Långstrump!

Kävin eilen pitkällä kävelyllä kaupungilla, kun liimahuurut alkoi turruttaa päätä ja eksyin Espritin vaateliikkeeseen. Ojdå. Ne kaikki ihanat, lämpimät, aitoa villaa olevat neuletakit. Halailin ja tuoksuttelin niitä sovituskopissa aikani, kiitin myyjää ja lähdin lompsimaan kohti kotia.

Paitsi että muistin, että piti käydä ruokakaupassa. Simon ei ollut mukana ja se lähetti viestin, että löydänkö varmasti perille. En yleensä käy keskenäni kaupungissa olevassa ruokakaupassa, vaan aseman vieressä olevassa, joka on kotimatkan varrella. Väitin että osaan, osaan. Viisi minuuttia myöhemmin, kun se laittoi viestin, että jos kuitenkin eksyn, niin voisin ilmoittaa sille, olin jo eksynyt vähän. Löysin kuitenkin vahingossa perille odottaessani Simonin ohjeita. Olin noin sadan metrin päässä siitä kaupasta. Ihan tavallinen juttu mulle, äiti tietää.

Tänään olisi tarkoitus saada valmiiksi kaikki loput ensi viikolla tarvittavat rekvisiitat. En ole kyllä ihan varma siitä vielä. Simonin mamma pyysi mua mukaan sunnuntaina jonnekin niiden autokerhon retkelle. Sillä on semmoinen punainen avoauto ja kaikki leidit, joilla on samanlainen täällä päin, tekevät retkiä viikonloppuisin. Nyt on suuntana, joku kylä missä on maailman suurin omenoista tehty taideteos. Voisi olla aika hauskaa. Simon ei pääse mukaan, kun sillä on flunssa, eikä siinä autossa ole kuin kaksi paikkaa muutenkaan. Ilma ei tosin suosi avoautoilua juuri nyt.

Pitäisi ostaa lentolippu kotiinpäin nyt, kun se saa vielä halvemmalla. En vaan ikänä muista tehdä sitä, kun avaan koneen.

Odotan ihan hulluna sitä, että Simon tulee Suomeen. Me ei vaan tiedetä mitä sille laitetaan päälle, kun ei sillä raukalla ole mitään kunnollisia talvivaatteita. Se on pidettävä sisätiloissa, huopaan käärittynä ja punaviinilasi kädessä koko ajan (ja siirettävä huumattuna lentokentältä Hämeenlinnaan ja takaisin).

Oon siivonnut sen kotia aika paljon. Se ei oo vielä täysin hermostunut siihen, mutta muutama äkäinen sana ollaan kyllä vaihdettu. Luulin että en edes ole mikään siivousfriikki, mutta kun teen aika paljon hommia kotoakäsin, järjestys ympärillä on osoittautunut avaimeksi luovuuteen ja tehokkuuteen. Olemme miettineet, että kun aika koittaa asua samassa kaupungissa, saatamme hyvinkin vuokrata omat asunnot jostain lähekkäin. Sopu säilyisi paremmin ja kaikilla olisi mukavampaa.

Simon tykkää mustasta, harmaasta ja hopeasta, kiiltävistä asioista. Mä tykkään turkoosista ruokapöydästä ja eriparisista huonekaluista. Se haluaa asua uudessa, hienossa kerrostalossa ja mä haluan asua vanhassa puutalossa, missä lattialaudat narisee. Molemmat tykkää ammeesta, espressokeittimestä ja tumman puun värisistä sälekaihtimista.

Television tai elokuvien katsominen yhdessä on aina jonkunlainen kompromissi. Me ei oikeasti tykätä molemmat kuin How I Met Your Motherista ja Lost In Translationista. Ironista.

Ei kai sitä tietysti tarvitsekaan olla samanlainen ja tykätä kaikista samoista asioista. Sitä paitsi me molemmat rakastetaan kissoja ja toisiamme. Ja se jaksaa ymmärtää loputtomiin sitä miten mun mielestä Suomessa on lähestulkoon kaikki paremmin ja parempaa ja paremman makuista.

Voikaa hyvin te  rakkaat siellä.

Ps. Äiti, näytin Simonille sun tekemän Suomi-Ruotsi maaottelun leijonan. Se oli mielissään.